lauantai 21. toukokuuta 2016

Loma ja elämä!

Elämän ilo! Se on palannut!


Ensimmäinen lukuvuosi on ollut raskas, mutta erittäin antoisa. Olen oikeassa paikassa, vaikka on asioita, joita en ihan aina osaakaan. Tai opikaan. Mutta olen päässyt opiskelijayhdistyksen hallituksen jutuissa hyvin vauhtiin ja odottelen jo speksiä. Ainiin ja vaikka koodauskurssi olikin ihan mahdoton ja olin jo heittänyt kaiken toivoni kovaa vauhtia kaivoon, sain sekä koodikokeesta, että koko kurssikokonaisuudesta NELOSEN! Olin megaonnellinen ja erittäin ihmettynyt.

Nyt kun raskas kevät on saatu aherrettua, olen enemmän kuin ansainnut lomani. Töistäkin alkoi loma tänään. Ja siis nyt on ihan oikea loma. Lähden jopa pois Suomesta. Kauemmas kuin Tallinnaan tai Tukholmaan. Ensin menen moikkaamaan entistä työkaveria Lilleen (voi Ranska <3 ) ja sitten vielä nauttimaan kaupungin vastapainoksi lomasta rantamaisemissa Portoon, missä tutorini viettää Erasmusta.

Muuten kesällä aion hoitaa muutaman projektin pois päiväjärjestyksestä. Siivoan ja järjestän valokuvat ja sähköpostit. Teen itselleni kokonaisvaltaisen liikunta- ja ruokakansion terveellisempään elämään. Vein eilen pyöräni huoltoon ja aion hurautella pyörällä milloin mihinkin. Aion muutenkin olla spontaanimpi ja urheilullisempi kesällä. Luvassa on kaksi ohjattua salikäyntiä, paljon pyörällä hurauttelua, MidnightRuniin harjoittelua ja yks kaks keksittyjä ulkoiluja kavereiden kanssa. Netflix saa jäädä vähemmälle. Liikunnan kasvu entiseen tulee olemaan arviolta 500 prosenttinen. Varsinkin nyt kun saan ja ennen kaikkea pystyn taas liikkua ainakin lähes normaalisti. Välilevynpullistuma alkaa olla selätetty. No pun intended. :D

Kesä on myös täynnä ihanuutta (urheilun lisäksi). Perinteinen kaverijuhannus (johon en ikinä ole päässyt, koska olen hyvin kiinni omassa perinteessäni) vietetään tänä vuonna meidän mökille Riistavedellä. En malta odottaa. Sitten heinäkuun puolivälissä serkkuni avioituu - HÄÄT! <3 Se onkin ensimmäinen välietappini terveyteni kohottamisessa kaikin puolin. Sitten elokuun puolivälissä lähden parhaan ystäväni kanssa etelään. Rannalle. Sosiaaliselle lomalle. Täysin stressittömälle ja totaalisen rentouttavalle elämysmatkalle. Ei vielä vaan tiedetä minne. :D Se on toinen välietappini.

Kolmas ja viimeinen välietappi tulee syyskuun lopussa, kun juoksen taas MidnightRunin naamiaisasussa. Siitä tulee jälleen raskasta ja samalla niin mahtavaa! Juoksun jälkeen ystäväni J tekee minulle taas kuntotestin ja mittaukset, jotka tehtiin viikko sitten (odotettavasti ei niin kivoin tuloksin). Uuden testin on tarkoitus näyttää parannus terveydessä ja elämässä konkreettisesti mustana valkoisella. Aion tehdä paljon töitä sen eteen. Itseni eteen.

Tästä se lähti. Ja niin lähtee läskitkin.

Joka tapauksessa kesä on täynnä elämää ja lomavarpaat pääsevät vauhtiin! Yritän myös elävöittää uudestaan tämän blogini. Henkistä terveyden kohottamista.

Pus!

torstai 3. maaliskuuta 2016

Karma is a bitch - kuvaton ja surkea itkuvirsi!

Long time no see...

Ennen kuin vedän teidät kanssani syvääkin syvemmälle, hehkutan hieman. Edellisestä postauksesta on tosiaan (liian) kauan aikaa ja edelliseen viitaten aloitankin.

Pääsin Speksiin. Tanssijaksi. Ylimääräisissä aukkareissa jonne en meinannut edes mennä. Onneksi menin, se on mahtavaa! Se on henkireikäni. Ja tanssimista olikin jo niin ikävä. Kun vielä voisi heittäytyä kunnolla.

Mistä pääsemmekin syviin vesiin.

Välilevynpullistuma. Se on perseestä. Nappasin sellaisen reilu kolme kuukautta sitten. Joulu meni "mukavasti" lääkepöllyssä. Syön lääkkeitä, jotta suoriudun päivän pienimmistä ja arkisimmistakin tehtävistä, kuten sukkien jalkaan saamisesta. Syön myös Somacia, jotta lääkkeet eivät totaalisesti tuhoaisi vatsaani. Ja kun olo ei vielä oo tarpeeks paska, niin sain tänään pienimuotosen saarnan apteekin tädiltä, kun hain lisää lääkkeitä. Että ihan kun en reilu kahden kuukauden nappien napsimisen jälkeen osaisikaan yhtäkkiä syödä niitä oikein ja kuinka pitää tehdä niitä fyssarin liikkeitä joka aamu ja kuinka saatan joutua tekemään niitä ja ehkä napsimaan nappeja LOPUN ELÄMÄÄNI!

En voi juosta. En saisi ihan täysillä tanssia. Ei nopeita liikkeitä. Ei tiettyjä liikkeitä. Istun tunneilla jumppapallolla, koska on pakko. Onneksi se on sentään nyt alkanut tuntua jopa siltä parhaalta ja kivoimmalta vaihtoehdolta. En voi oikeastaan käydä elokuvissa, koska pitkään istuminen hajottaa fyysisesti. Seksi...noh, sanotaan vaikka, että siinä on rajoitteita. Niin kuin kaikessa muussakin.

Mikä pahinta, kaikki muutkin joutuvat varomaan ja varmistelemaan, olenko ok. En halua olla itsekäs ihminen, enkä halua tehdä itsestäni mitään haloota ja ajattelen koko ajan, mitä ihmiset ajattelevat minusta. Siis jos joku ei pidä minusta, se on asia erikseen, mutta kun läsnäoloni ja toimintani vaikuttaa muihin, niin silloin. Haluaisin pystyä tekemään täysillä, ihan jo itseni takia, mutta nyt kun tätä on kestänyt jo näin kauan, ajattelen koko ajan, että muut ajattelevat, että vain teeskentelen, koska en viitsi tehdä ja haluan vain itseeni huomiota. Niin töissä kuin koulussakin ja oikeastaan ihan kaikkialla. Koska lääkkeiden avulla pystyn toimimaan melkein normaalisti, enkä linkuta joka paikkaan hitaasti tai voivottele vointiani. Koska minuun ei lääkkeiden ansiosta satu KOKO AIKAA kaikki tekeminen. Samasta syystä en myöskään levitä tätä itkuvirttä somessa, löydätte tämän, jos olette löytääksenne.

Olin kypsä tähän pullistumaan jo ihan viimeistään vuodenvaihteessa ja päätin, että olen terve lopun elämääni. Ja sitten sain pahan flunssan. Ja toisenkin. Ja eiköhän eilen aamulla se kolmaskin aloitti jo hiipimisensä... Miten voi ihminen olla henkisesti ja fyysisesti näin riekaleina?

Päätin viime vuoden alussa, että siitä tulee hyvä vuosi. Ja mitä kävikään? PÄÄSIN KOULUUN ja olen vihdoin kulkemassa valoisalta näyttävää tulevaisuutta kohti! <3 Mutta se oli vissiin liian hyvä juttu - karma iski kovaa. Pääsin sisään ekalta varasijalta...päivää ennen tätä tietoa, koiramme jouduttiin yllättäen lopettamaan. Kaksi viikkoa ennen koulun alkua minulla meni (oireeton) virtsatientulehdus suoraan munuaisiin. Se vaan iski. Siihen voi kuulemma kuolla, enkä muista ikinä olleeni niin huonossa jamassa. Syksy oli täynnä minulle perinteisiä ja vähän vähemmän perinteisiä tauteja. Ja joskus marraskuun lopulla tämä pullistelu alkoi hiipimään. Tämä jama tappaa hitaasti.

Vuoden 2015 viimeset puoli vuotta oli siis sellasta radikaalia vuoristorataa - edellä mainittuja tyhmiä juttuja ja sit taas koulussa kaikkiea ihan tosi kivaa siellä välissä. Kontrasti on ollu suuri ja nopeatempoinen. Ja sama meno jatkuu tälle vuodelle. On opiskelijayhdistyksen hallituksen juttuja (mistä nautin ihan tosi paljon) ja Speksiä (jonka ensi-ilta on jo alle kahen vkon päästä) ja bändi ja sit on tää helvetin selkä, mikä vaan roikkuu mukana ja muistuttaa välillä olemassa olostaan jalan kautta varsin epätoivotuin tavoin. Onneks on sentään työterveyslääkäri, tosin tässä yritän säästellä rahoja mahdollista (ja todennäköistä) magneettikuvaa varten.

Ja mistä tämä postaus näin kellon lähennellessä kahta yöllä sai alkunsa? Koodauksesta ja siitä kuinka se tuo kaikki huonot puoleni esiin. Valitan koko ajan ja jo ajatus koodauksesta saa minut huonolle tuulelle. Meiän oma opettaja on tämän kevään jossain projektissa, joten meillä on lainassa toiselta kampukselta eräs insinööri. Hänen opetustapa ja minun tapani oppia eivät vaan kohtaa. Eikä asiaa auta se, etten ihan itsenäisestikin opiskellessani vaan tajua PHP:n logiikoita. Lannistuttaa. Turhauttaa.

Pakko neuvotella jotain tyyliin ensi vuoden uusinnasta tai jostain. En tule pääsemään kurssin koodiosiota läpi (kolmasosa kurssista). Ahotointi siis selvitykseen ja viestiä opelle. Kesällä aion opetella koodausta ja päästä liikkumaan normaalisti. Ärsyttää, että se apteekin täti onnistui olemaan niin masentava!

Olipahan itkuvirsi. Jos pääsit näin pitkälle, pyydän anteeksi, jos onnistuin saamaan mielesi alakuloiseksi. Järki sanoo, ettei pitäisi suoltaa ajatuksia tällaisessa mielentilassa tähän aikaan yöstä nettiin, mutta vitutus ja oma alakulo olivat kovaäänisempiä ja jääräpäisempiä. Lupaan, että seuraava postaus on elämäniloisempi ja aurinkoisempi. Ne on vielä tallella jossain tuolla syvällä sielun uumenissa.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Pettymys ja itsekritiikki

En päässyt Metkan Speksiin. Mutta palataan siihen kohta.

Mahtimaanantai ennen palaveria.
Tänään on maanantai. Mutta sellainen hyvä maanantai. Meillä oli ensimmäinen asiakaspalaveri. Meillä on koulussa ihan oikea asiakasprojekti. Lounas ennen palaveria meni tosi kivasti. Oli hauskaa. Palaverissa oli tosi rentoa. Olen yhteyshenkilön kanssa viettänyt vuoden tai kaksi samoissa tutorpiireissä liiketalousaikoinani. Hauska sattuma. :) Ja sitten mentiin palaverin jälkeen vielä työstämään asioita Cafe Mascotiin. Hauskaa ja produktiivista oli. Ihan mahtia. Mahtimaanantai.

Mutta sitten...

Pääsin kotiin ja tsekkasin sähköpostin, jonka roskaposti oli päivittynyt päivän myöhässä (ei ihan eka kerta, kun maili ei ihan toimi...) Siellä se oli. Metkan Speksiltä viestiä. Olin juuri pari tuntia aiemmin lähettänyt kyselyä sinne, tai siis oletuksen, etten päässyt, kun ei ole kuulunut. Ja se posti vahvisti epäilyni: "Kiitos osallistumisesta, mutta..."

Harmittaa. Ihan tosi paljon. Speksi oli yksi asia, jota ihan tosissaan halusin. No eikös tästä sitten seurannut itsekritiikin aalto. Ja se aalto pyyhkäisi koko mahtimaanantain yli. Se hukutti kaikki päivän hyvät ja aurinkoiset hetket. Miksi en päässyt? Olinko tosiaan niin huono. Yritin heittäytyä, mutta olisin toki voinut heittäytyä enemmän, ihan totaalisen täysillä. Tein itsestäni jo nyt pellen. Mutta se kuuluu asiaan, sitä osasin odottaa, se on kivaa. Mutta nyt tein itsestäni pellen ihan turhaan. Tai siis...

Tuli nöyryyttävä fiilis. Ja etten kelpaa. Mihinkään. Näin aivoni toimivat. Ja olen oppinut tunnistamaan sen. Sen tunteen ja tilanteen, kun itsekritiikki nielaisee kaiken, liikaa, se lähtee käsistä ihan turhaan. Mutta asian järkeistäminen ei auta siihen tunteeseen. Eikä sen leviämiseen. Haluaisin tehdä tätä ja tuota siinä asiakasprojektissa, mutta entä jos en osaakaan. En varmasti osaa. Ei tästä tule mitään. Sähköpostia seurannut bänditunti veti minua vain alaspäin. En osaa soittaa...meillä on sellaisia biisejä, ettei pianoa haluta sinne, olen turha.

Shoppailuterapia IKEAssa auttoi vähän. Sain ne ihanat jouluiset kristallivalot hankittua ja se jättimäinen Sinnerligin lasipurkki löytyi fyndistä. Sain sen puoleen hintaan. Se kieltämättä hymyilytti, kun olen sitä kuolannut pitkään ja nytkin se meinasi jäädä kaupan hyllylle, kun en vaan raaskinut normihintaan sitä hankkia. Mutta nyt se odottaa tuolla, että täytän sen sangrialla joku kaunis päivä. :)

Nyt ei kyllä lasillinen punaviiniä olisi pahitteeksi. Mutta selviän. Kuten aina.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Ajatusten aarrearkku

En vaan näytä pääseväni eroon tavasta kirjoittaa öisin. Mutta pitäisikö edes päästä? Pitäisikö edes yrittää? Mutta kun olen yökukkuja. Aina ollut. Luovuus ja ajatukset vaan aina kukoistavat parhaiten iltamyöhällä elleivät jopa vasta kahdelta yöllä.
Vauvamasukakku ei nyt ihan mennyt
kuin Strömsössä...mutta avokadopasta
oli taivaallista.

Kävin tänään ystäväni vauvasuihkuilla vähän Helsinkiä pidemmällä. Aamulla yhteiskyyti sinne ja illalla Onnibussi takaisin, kun muut jäivät sinne yöksi. Minä menen huomenna töihin. Ei kovinkaan täydessä Onnibussissa luin tunnelmavalaistuksessa ja -musiikkia kuunnellen Trendi-lehteä. Luin sitä ihan tosissaan. Siis lähes joka sivun tekstit. Olen ottanut pieneksi henkilökohtaiseksi tavoitteeksi, että alan oikeasti lukemaan tilaamiani lehtiä ja ihan tosissaan otan sen hetken niiden läpikäymiseen. Ei vain kuvien selailuun vaan myös tekstien lukemiseen. Ja voi mikä ajatusten aarrearkku Trendi onkaan.

Nyt aion puida ajatukset läpi. Bare with me. ;)

"Ole tänä syksynä se tyylikäs nainen, joka lukee yksin kirjaa baaritiskillä." Niin aionkin olla. Tahdon olla. Ja kolmesta "aloita näistä"-vinkistä minua kieltämättä kiinnostaa ihan vaan nimen perusteella kirja, jota Trendi kuvailee romaanina halusta ja hallinnasta: Iidan Rauman Seksistä ja matematiikasta.

Häpeämitalisti. Juttu Pirjo Heikkilästä, tai paremminkin hänen häpeilystään elämässä, puhutteli minua. Koin ahaa-elämyksen. "Heikkilä mässäilee yksityiskohdilla ja valittaa olevansa varma, että häntä vihataan. Heikkilän oloa nimittäin helpottaa, kun hän saa tuomita itsensä epäonnistuneeksi ennen kuin muuta ehtivät. Se on hänen selviytymisstrategiansa." Sitäkö se on? Siksikö olen niin itsekriittinen? Tuossa termi jonka olen oivaltanut oikeastaan vasta koulun alkamisen jälkeen. Olen aina tiennyt, etten ole varsinaisesti perfektionisti. Se ei ole ikinä tuntunut täysin minua ja oikkujani kuvailevalta sanalta, vaikka sitä on paljon paremman puutteessa käytetty. Itsekriittinen johon on sekoitettu hieman lievää OCD:tä. Sitä minä olen. Enkä näköjään ole itsekriittisyydessä yksin.

Rintsikka-artikkelista poimin yhden vinkin ja päällimmäisen shoppausinspiraation: magic wire -rintsikat. Niissä ei ole metallisia kaaritukia, ne on korvattu silikonisilla. Niitä pitää päästä kokeilemaan. Heti kun on varaa. Muutenkin pitäisi uudistaa alusvaatelaatikot niin rintsikoiden kuin (etenkin) pikkuhousujen osalta.

Avoimesti voin tässä nyt myöntää, että olen muuttunut viimeisen suhteen myötä sängyssä aivan totaalisesti. Siis päätin suhteen alussa, että koska tämä ihminen ei tiennyt minusta mitään, voin mennä yli oman mukavuusalueeni, kuin olisin aina ollutkin ulkona laatikosta. Tosin kerroin tästä sitten jossain vaiheessa sille toiselle puoliskolle, mikä vain avasi kommunikaation ja paransi asioita entisestään. Ihmiset, KOMMUNIKOIKAA! Myös sängyssä. ETENKIN SÄNGYSSÄ! Aaaanyway, kun käytännössä nollasta lähdin liikkeelle, kehityin monta askelta kerralla - siihen tarvittiin vain aktiivisuutta, oma-aloitteisuutta ja ITSEVARMUUTTA! Olisinpa tajunnut nämä jo vuosia aiemmin. Oh well! Pointtini tässä "paljastuksessa" oli Trendissä oleva toimittaja Venla Rossin juttu pornosta ja kiihottumisesta. Yhden vinkin poimin sieltä mieleeni ja se pitää ainakin käydä vilkaisemassa: herkku.com. Siellä on lukemani mukaan laaja valikoima harrastelijoiden kirjoittamia pornotarinoita. Valikoima on ilmainen ja "tarinoiden tyyli on ilahduttavasti roisimpi kuin -- 50 Shades of Grey."

Aina ei tarvitse tähdätä ylennykseen. Kaikkien ei tarvitse haluta ylennystä. Tämä työelämän artikkeli sai aivonystyräni töihin. Ylennyksen sijaan kannattaa tähdätä uralla etenemiseen, mikä voi tarkoittaa kaikkea lisähaasteista omien taitojen kartuttamiseen ja unelmatyöpaikan saamiseen. Ellet siis tietysti juurikin tähtää siihen ylennykseen. Itse olen nimenomaan liikkunut firmassa horisontaalisesti ja kartuttanut taitojani. Nyt voin sitten kutsua sitä etenemiseksi, vaikkei se tavallaan siltä tunnukaan. Eikä se oikeastaan sitä olekaan, koska tällä hetkellä työni on tulonlähde opiskelun ohella. Eteneminen tapahtuu siinä vaiheessa, kun saan opiskelun myötä alan töitä. Sitten voisin kokea edenneeni kohti tavoitteita, jotka epäilemättä asetan vasta vuoden parin päästä ja jotka tulevat muuttumaan matkan ja elämän edetessä. Mutta rauhoittava on se ajatus, joka tuolta Raisa Mattilan artikkelista nousi ajatuksiini: minun ei tarvitse haluta pomoksi, jos se ei tunnu omalta jutulta.

Note to self: hanki tai toivo joulupukilta polaroid-kamera. Omakuva-jutussa Annika Huurrekorven pikkupöydällä komeilee polaroid-kamera; sillä "otetut kuvat ovat digiajan ylellisyyttä". Se kamera on jo pitkään kummitellut "To Shop"-listallani. Ehkä joku kaunis päivä vihdoin omistan sellaisen.

Opettele seisomaan käsillä. Trendillä on asteittainen ohje siihen. Luin sen ja totesin, ettei kärsivällisyyteni riitä harjoittelemaan paria kertaa viikossa tuntia kerrallaan. Tai jos haluaisin oikeasti ja tosissani oppia tämän, jos se olisi intohimoni, niin sitten joo. Eli ehkei ongelmana olekaan kärsivällisyyteni tai edes motivaationi vaan se, ettei vaan kiinnosta niin paljoa tämä kyseinen taito. Riittää, kun osaan sen puolimatalassa altaassa niin pitkään, kuin hengittämättömyyttä kestää. :)

"Meditoiminen vähentää stressiä ja parantaa vastustuskykyä. Näillä ohjeilla levottominkin tyyppi kehittyy mielenhallintaguruksi." Tunnistitko itsesi tuossa viimeisestä kuvauksesta? Minä tunnistin. Ja ei, kärsivällisyyteni ei tässäkään riitä viine minuutin lotus-asennossa istumiseen saati sitten kuukauden harjoitteluun. Tai ehkä riittäisikin. Täytynee varmaan kokeilla joskus. Tosin mindfullnessharjottelu ilmeisesti muuttaa aivojen rakennetta ja vähentää stressiä. Harjoittelun myötä ihmisestä voi tulla myös myötätuntoisempi. No en ehkä halua, kun en nytkään välillä kestä ylitsevuotavaa empatiaani. Oikeasti. Esimerkiksi jos ystävälläni tai äidilläni tai jollain vastaavalla tippuu jätskipallo siitä vohvelista maahan, saan niin jäätävän myötätuntoaallon, ettei mitään järkeä. Minulle tulee niin ylitsepääsemättömän paha mieli sen ihmisen puolesta, että ihan itkettää, eikä ole mitään kamalampaa, mitä voisi tapahtua. Että näin...jos vaan yrittäisin meditoida säännöllisen epäsäännöllisesti.

Mokkapaloja, niitä mietin just eilen. Nyt luen Trendistä mokkabrownie-reseptiä. Pitänee kokeilla joku päivä tällä uudella reseptillä. Ja ruoasta puheen ollen, juteltiin tänään siellä tulevan bébén juhlistuksessa kaupassa käydessämme ystäväni kanssa, että pitäisi kokeilla enenmmän sesonkituotteita. Kokeilla rohkeasti uusia makuja, kuten nyt erilaiset kurpitsat, ja etsiä uusia reseptejä. Varsinkin kiinnostaa vinkki maustamattomasta jogurtista ja jostain keltaisesta vähän paprikan näköisestä makeasta hedelmästä, jonka nimeä en nyt tietenkään muista. Mutta tunnistan sen kaupassa, kun näen sen. Ehkä.

Aalto Women in Business -verkosto myös kolahti, vähän vielä töihin liittyen. Tuolla sanotaan, että "olemme (naiset) liian itsekriittisiä. Jos työpaikkailmoituksessa on kymmenen kohtaa, joista nainen täyttää kahdeksan, hän ajattelee olevansa epäpätevä. Kun mies täyttää niistä neljä, hän saattaa pitää itseään täydellisenä tehtävään." Siinä taas asia, jonka kyllä tunnistin itsessäni. "En osaa juurikaan ruotsia ja se on tässä vaatimuksena, en voi saada tätä, koska siellä on kuintekin joku pätevämpi hakija ja se varmasti osaa ruotsiakin."

Asioiden ihmeellinen museo pääsee "To Read" -listalleni. Kunhan vaan vielä saisin järkättyä aikaa kirjojenkin lukemiseen. Tai siis malttaisin järkätä sitä aikaa.

Siinäpä se mietteiden aarrearkku olikin. Nyt heittäydyn mielikuvitekseni ja alitajuntani valtakuntaan, kun silmäluomeni tuntuvat painavan parin elämän verran. Hyvää yötä! <3

Ei todellakaan täydessä Onnibussissa on niin mukava matkustaa
yötä myöten. Heitin itseni sivuttain penkkiriville, kyllä kelpasi olla.

lauantai 10. lokakuuta 2015

Pinterest - elämäni rakkaus

Istun sängyllä, kuuntelen Spotifysta yölistaani ja selailen Pinterestiä. Enää puuttuu lasi punkkua. Tää on parasta just nyt.

En ole kerennyt selailemaan Pinterestiä juuri ollenkaan koulun alun jälkeen. Aiemmin aamulla herätessä Pinterestissä saattoi hujahtaa kolmekin tuntia. Se on koukuttava ja inspiroiva maailma. Oli tarve mikä hyvänsä, sieltä löytyy idea ja ratkaisu. Kuitenkin Pinterestin ihmeellinen maailma on niin laaja, että siellä käymättä jättäminen aiheuttaa oravanpyörän; kun ei ole käynyt pariin viikkoon selaamassa etusivuaan, sinne kertyy paaaaljon tavaraa ja mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä enemmän lykkään Pinterestiin menemistä, koska asioiden paljous... Siis haluan aina käydä listat läpi kokonaan (eli etusivu siihen asti, mihin viimeksi jäin) ja mitä pidempi lista on, sen kauemmin siihen menee aikaa. Ja koulun alettua sitä aikaa ei vaan enää ole niin runsaasti. Ymmärrättekö ongelmani? #firstworldproblem, myönnän. ;)

Tällä hetkellä Pinterestini etusivu inspiroi hirmuisesti matkustamaan, etenkin Pariisiin ja etelän lämpöön.

Mutta nyt, pitkästä aikaa, olen taas Pinterestin syövereissä. Tosin nyt en aio käydä koko etusivua läpi, aion mennä nukkumaan. Mutta kynnys on ylitetty. Kontrollifriikkiys on hieman laantunut tässä asiassa. Tuntuu hyvältä. Musiikki auttaa. Ja yö. Niiden yhteinen tunnelma.

Spotifyn yölistallani on seuraavat biisit (se ei ole vielä kovin pitkä, koska se on aika tuore):
* Stole the Show
* Firestone
* Sexual Healing - Kygo remix
* ID - Ultra Music Festival Anthem
* Cut Your Teeth - Kygo remix
* Epsilon
* Photograph - Felix Jaehn remix
* 503 (elokuvasta Enkelit ja Demonit)
* Midnight - Kygo reix

Olen myös hurahtanut Anssi Kelan uuteen biisiin Viimeinen yö, vaikkei se tuon yölistan kriteerejä täytäkään.

Tässä istun ja nautin edellisen jakson loppumisen jälkimainingeista - se fiilis kun ei ole viikkotehtäviä, joita stressata. Samalla odotan seuraavaa jaksoa. Ensi viikolla alkaa kaikkea kivaa ja jännää ja heittäydyn uusiin tuuliin. Ainakin ehkä, katsotaan miten päivät menee. Olipas epämääräisen ympäripyöreää. :P

Tästä tuli nyt vähän jotenkin irrallinen kirjoitus, mutta välillä pitää vähän rönsyillä, jotta voi palata takaisin raiteille. :D

Öitä! Öitä! Nää unis ötököitä! (Timon ja Pumba <3 )

perjantai 9. lokakuuta 2015

Tästä se lähtee...

Oikein aurinkoista ja hyvää huomenta maailma!

Päätin herättää blogini henkiin masennuksen kourista. Parempana. Onnellisena.

Mistä tämä into? Mikä on muuttunut? Elämäni. Asenteeni. Minä. Tai no en oikeastaan niinkään minä, mutta maailma ympärilläni.

Kaikkihan lähti siitä, kun ihan oikeasti päätin ottaa elämäni käsiini. Valmistuin tradenomiksi vuonna 2011 ja koska tein opiskeluaikana typeriä "mistä aita on matalin"-päätöksiä, en saanut töitä koulun jälkeen. Siis oman alan töitä. Ja sitten yhtäkkiä heräsin ja tajusin, että neljä vuotta vaan hävisi. *puff* Tähän väliin, ennen kuin lähimmäiseni alkavat älisemään, täytyy sanoa, että neljän vuoden aikana on kyllä tapahtunut yksi elämääni rikastuttanut asia - parisuhde. Se puolisko on yksi suuri tekijä, jonka ansiosta olen nyt tässä. Kehityin siinä parisuhteessa henkilönä. Mutta oikein muuta sen neljän vuoden aikana ei sitten oikein tapahtunutkaan. Mikään ei kulkenut eteenpäin. Mikään ei vienyt minua yksilönä tulevaisuutta kohti.

Keväällä hain Aallon graafiseen suunnitteluun sekä Metropolian graafiseen suunnitteluun ja sisustussuunnitteluun. Ja sitten löysin vielä jotain. Digitaalinen viestintä. Mitähän se on? Ei mitään hajua. Yritin ottaa selvää. Noup, nada. Mutta se kuulostaa joltain, joka voisi viedä minua kohti tavoitettani - markkinointia. Ennakkotehtävänä kahden sivun essee aiheesta, joka jopa kiinnostaa. Kirjoitanpa sen tässä muiden ennakkotehtävien välissä. Ikään kuin taukona (mutta tosissaan). Ja pääsin kokeisiin.

Sain vaivoin selvitettyä netin syövereistä vähän jotain kuvaa, mitä pääsykokeissa ehkä voisi olla. Koodausta. Voi helvetti! En minä osaa. Ystäväni oli viettämässä jotain kenttäkurssia jossain metsässä keskellä ei-mitään. Mutta sen mieshän koodaa työkseen. Kai. Viestiä miehelle ja apua löytyi. Opettelin siis koodaamaan pääsykoetta edeltävänä iltana. Ja pääsin sisään ensimmäiseltä varasijalta. MITÄ IHMETTÄ?! En edes päässyt heti. Olin jo heittänyt kaiken toivon kaivoon ja uusi työpaikka oli kouluilmoitusta (kielteistä) odotellessa jo hankittu (kävin harjoittelemassa lentokentällä toimivassa taxifirmassa).

Eräs heinäkuinen maanantai itkettiin koko perheellä juuri samana iltana yllättäen lopetettua koiraamme (RIP Belle) ja tiistaina itkun keskeltä luin sähköpostikeskusteluun saamaani jatkoviestiä "Olet jo varmaan huomannut, että sait opiskelupaikan..." Ilouutinen ei olisi voinut tulla parempaan kohtaan. Itkimme äitini kanssa ilosta, minä soitin siskolleni, äiti soitti isille. Ja sittenhän piti hankkia uusi penaali. <3

Hieman panttasin hyvää uutista. Piti vähän sulatella asiaa ja nipistellä, ettei se vaan olisi unta. Kaikkein parasta oli, kun menin töihin ja kerroin päässeeni opiskelemaan. Ria kiljahti ja halasi ja oli aidosti iloinen puolestani. Se oli parasta. <3

Mutta niin...sitten alkoi koulun orientointipäivät. Meinasin, että haen kuitenkin vielä keväällä ja ehkä seuraavanakin sinne graafiseen, mutta jo kolmantena päivänä oivalsin, että tämä on minun paikkani, tänne minä jään, tästä minä pidän. Digitaalinen viestintä on siitä hyvä, että kursseja voi ottaa grasultakin (etenkin vaihdossa), suuntautua voi lähes tulkoon mihin vaan ja koulutusala on aikalailla kaiken kattava. Ja meillä on ihan huikea luokka ja tapamme opiskella on jotain niin erilaista kuin esim. "perinteisellä luentomallilla" toimiva liiketalous.

Rakastan tätä.
Hengitän tätä.
Olen tätä.
Olen onnellinen.

Siinä vähän pohjaa elämälleni ja tuleville blogipostauksille, joita tulee säännöllisen epäsäännöllisesti (koska päätin olla stressaamatta asioista, joista ei todellakaan tarvitse stressata, olen viimein oppinut yksinkertaistamaan elämääni). Tulen kertomaan jokapäiväisestä elämästäni, opiskelusta, urheilusta ja syömisestä (nimim. ikuisuuslaihduttaja, mutten jaksa stressata), opiskeluaktiviteeteista ja sen sellaisesta.

Toivottavasti intoni motivoi teitäkin hyvät lukijat ja ripottelen onnellisuuttani kuin keijupölyä.

Tällä hetkellä päässäni näyttää ehkä tältä - opiskelun ihmeellinen maailma.